Mitä kaikkea kissa tarvitseekaan?

Onko olemassa muita koti- tai hyötyeläimiä kuin maatiaiskissat, jotka eivät maksa mitään? Ehkä tipuja tai sekarotuisia koiria voi saada ilmaiseksi. Ihmiset mittaavat asioiden ja myös eläinten arvoa useimmiten rahan avulla eli sitä parempi mitä kalliimpi. Toki eri hinnoille on erilaisia perusteita; erirotuiset koiranpennut ovat eri hintaisia, hevosilla taas hintaan vaikuttavat mm. ikä, suku, koulutustausta, kehityskelpoisuus. Minulle eri hintaiset hevoset, koira ja nämä ilmaiset kissat ovat aivan samanarvoisia. Ja kun eläimen hankkii, niin sittenhän se rahanmeno vasta alkaakin, koska on ostettava yhtä sun toista ja saattaa valitettavasti tulla myös sairauksia, jotka vaativat eläinlääkärikäyntejä ja lääkkeitä.

Lemmikkieläinbisnes on kasvanut valtavasti viime vuosina. Lapsuuskodin kissoille ei hankittu mitään ylimääräistä. Ne metsästivät hiiriä ja tulivat tupaan pyytämään kotiruokaa ja navetasta maitoa. Sängyn päällä tai uunin pankolla saivat loikoilla. Viivi-kissalle (1992-2004) ruokaa ostettiin pääsääntöisesti kaupasta, oli hiekkalaatikko ja yksi korikin hankittiin makuupaikaksi.

                                                 

Lapset varmaankin leikittivät sitä, mutta mitään kummempia aktivointileluja en muista sillä olleen. Viivi oli ulkokissa, joten sisällä ollessaan lepäili enimmäkseen. 

                

Kun sain tiedon Väinön ja Vinskin tulosta, niin lähdin heti Mustiin ja Mirriin tutkimaan ruokia, kissanhiekkoja, leluja ym. ym. Olin toki tutustunut eläinkauppojen maailmaan, kun Rosso-koiralle oli hankittu kaikenlaisia leluja, mutta kaikki koirien lelut eivät oiken sovellu kuitenkaan kissoille. Olin kyllä aika pyörällä päästäni ensimmäisellä kauppareissulla kissojen osastolla. Esy:stä olin saanut tietää, mitä kissapojat ovat syöneet ja mitä hiekkaa/purua ovat käyttäneet eli samassa merkissä piti pysyä ainakin jonkin aikaa. Näihin asioihin palaan tarkemmin myöhemmässä postauksessa.

Ruuan ja hiekan lisäksi mukaan Mustista ja Mirristä lähtivät yksi hiekkalaatikko (Viivi-kissan laatikko oli vielä tallessa, koska kahdella kissalla on hyvä olla vähintään kaksi hiekkalaatikkoa),  aktivointilelu ja pallo, joihin laitetaan kuivaruokaa, ruokakupit, pehmeä lekottelutyyny, pieni raapimispuu, useita "keppileluja" ja tunneli.

 

                                

Netistä tilattiin RHR Petsin iso kiipeilypuu, joka on osoittautunut mukavaksi makuu- ja leikkipaikaksi. 

Koti piti myös raivata turhasta krääsästä,mikä oli erittäin tarpeellinen homma muutenkin. Pöydiltä, hyllyiltä ja lipastojen päältä otin monia tavaroita pois ja laitoin valokuvat lasin taakse lipastoon. Kukat vein yhteen makuuhuoneeseen piiloon, koska niistä ainakin liljat ovat myrkyllisiä kissoille. Myöhemmin kävi ilmi, että Väinö osaa aukoa ovia, joten tytöt ovat saaneet kukat omiin koteihinsa. 😀 Kaiken kaikkiaan minulla huusholli muuttui melko paljon näiden kavereiden tulon myötä eikä välttämättä huonompaan suuntaan. Nyt voin sanoa, että elän kissataloudessa. 😹😹 

Mistä kissanpentuja saa?

Lapsuudessani kissoja oli maalla joka talossa ja uuden pennun hankkiminen ei ollut mikään ongelma. Mutta entä nyt? Viivi-kissan olin saanut työkaverilta, mutta kun nyt päätin hankkia kissan, en tuntenut ketään, jolla olisi kissoja. 

Eräänä päivänä silmääni osui Esy Elämänlangan Facebookin postaus, jossa haettiin uusia omistajia löytökissoille. Kuvassa komeilivat Väinö ja Vinski. Lähetin viestiä Esyyn ja sain paluupostissa A4-sivun verran kysymyksiä, joihin minun piti vastata. Aluksi tuntui hämmentävältä kysymykset, kuinka suhtaudun siihen, että kissa voi sotkea, särkeä tavaroita, aiheuttaa eläinlääkärikuluja, kuka hoitaa kissaa, jos olen matkoilla tai sairastun ja kun vanhenen jne. Mutta kysymykset olivat kuitenkin täysin aiheellisia, ei metsästä loukutettuja kissoja voi luovuttaa kenelle tahansa. Yritin vastata parhaani mukaan, mutta jännitti kyllä, hyväksytäänkö minut kissanomistajaksi. Sitten minulle soitettiin, että sovellun hyvin ja tarjolla olisi mm. vuoden ikäiset kissaveljekset. Mielessä minulla oli kyllä kaksi pientä kissanpentua, mutta pentuja ei ollut tarjolla, niitä löytyy yleensä syksyllä...Väinö ja Vinski näyttivät niin suloisilta kuvassa, että sanoin ottavani heidät mielellään. Heidät oli löydetty metsästä vuosi sitten elokuussa emon ja sisaren kanssa. Emo oli jo luovutettu johonkin perheeseen ja sisar oli vielä Esy:ssä, koska ei ollut ihan terve.  Olinkin alunperin ajatellut ottaa kaksi kissaa, jotta niillä olisi seuraa toisistaan, joten veljesten tuleminen minun kissoiksi tuntui juuri oikealta.

                             

Adoptioprosessi ei kuitenkaan ole vain kättä päälle sopimus vaan koeaika kestää 3kk. Se on hyvä aika, silloin ehtii nähdä, sopeutuvatko kissat ja tullaanko toimeen puolin ja toisin. Väinö ja Vinski olivat olleet jo yhdessä perheessä, mutta yhteiselo ei ollut onnistunut. Esy:stä luovutettavat pennut ovat aina leikattuja, madotettuja ja sirutettuja, joista maksetaan kulukorvaus kahdessa erässä. Lisäksi on ehto, että kissat ovat sisäkissoja, niitä ei saa päästää luontoon liikkumaan vapaana. Tälle käytännölle olin vuosien myötä sopeutunut. Kokemukset Viivi-kissan kanssa olivat opettaneet, että kissa ei voi kulkea vapaana ainakaan kaupunkialueella eikä myöskään maaseudulla missä tahansa. Ehkä ihan syrjäisessä paikassa olevassa talossa voisin antaa kissan kulkea vapaasti. Kyllähän kissa on peto ja linnut ovat vaarassa, mutta varsinkin maalaistalossa kissa myös saalistaa hiiriä ja on siksi hyödyllinen.

Väinön ja Vinskin luovutusajaksi sovittiin pääsiäissunnuntai parin viikon päähän. Alkoi miettiminen, mitä pitää tehdä ennen sitä. Lapsuuden kissat tulivat ilman mitään miettimistä ja seremonioita, mutta nämä eivät...Sen verran oli hommaa, että siitä seuraavassa jutussa. 😻😻

Olenko kissaihminen?

Tässä he ovat, Väinö ja Vinski, tämän blogin tähdet. He ovat syntyneet kesällä 2020 eli ovat nyt reilun vuoden ikäisiä. Kerron tässä blogissa yhteiselosta näiden kissaveljesten kanssa. Toivottavasti jutuistani on myös hyötyä niille, jotka harkitsevat kissojen ottamista kotiinsa. 

Ensin kuitenkin hieman taustaa. Olen ollut aina ns. kissaihminen. Vai olenko? En kyllä tiedä, voiko niin edes sanoa, olen ennemminkin eläinihminen, koska pidän myös koirista, hevosista, lehmistä, lampaista, sioista, kanoista jne... Käärmeistä en kuitenkaan pidä. Lapsuudenkodissani maalaistalossa minulla oli aina kissa. Se makoili pöydälläni, kun tein läksyjä, mutta lypsylle se lähti isän olkapäillä, koska siellä se sai aina lämmintä maitoa. Minulla ehti olla lapsuudessa ja nuoruudessa monta kissaa, parhaiten jäivät mieleeni oranssi Samppa ja musta Tipsu.  Kissan tehtävä oli pyydystää hiiriä navetassa. Meille hankittiin aina poikakissa, koska äitini ei halunnut, että tulee pentuja. Mutta keväisin leikkaamattomat kollikissat lähtivät maailmalle ja voin sanoa, että yksikään kissoistani ei ollut kovin pitkäikäinen. Lähellä kulki maantie ja se oli melkoinen surmanloukku vapaasti kulkeville kissoille. Kaikkia menetettyjä kissojani surin tosi paljon ja aina otin uuden pennun jostakin naapurista. 1960-70 -luvuilla kissalla ei ollut edes sellaistakaan arvoa kuin tänä päivänä. Niitä ei kastroitu, sirutettu eikä madotettu. Vanhempi sisareni kertoi, että hänen lapsuudessaan meillä kävi joku naapuri salvaamassa kissoja. Salvata tarkoittaa kastroida Savon murteessa. Toimenpide ilman puudutusta ei ollut varmasti kivuton kissalle eikä sitä minun lapsuudessa enää tehty. Näin jälkeenpäin ajattelen, että eläinlääkäri olisi voinut toimenpiteen tehdä, kun kävi lehmiä hoitamassa, mutta rahaa ei sellaiseen varmaankaan ollut eikä asiaa edes ajateltu.

Omassa perheessäni kaupunkialueella meillä oli 11 vuotta Viivi-kissa. Se leikattiin jo alle vuoden ikäisenä, mutta kulki vapaana ja meidän mukana lomamatkoillakin. Viivin takia piti myös muuttaa toiseen taloon tai ainakin se oli yksi syy muuttoon. Omakotialue, jossa asuimme, oli melko tiivis ja niinpä Viivillä oli tapana käydä naapureissa vierailulla. Naapurit eivät siitä pitäneet ja siitähän seurasi hankaluuksia. Viivi tottui hyvin uuteen kotipaikkaan eikä siellä naapureita sen vierailut haitanneet. Viivin kohtalona oli sairastua kissojen yleiseen sairauteen, diabetekseen.

Olin vielä Viivi -kissan aikana sitä mieltä, että kissan on saatava kulkea vapaana ja muutettuani rivitaloon en siksi voinut kuvitellakaan ottavani kissaa. Niinpä otin koiran, ihanan lagoton, Rosson, joka oli elämämme ilo 15 vuoden ajan. Rosso olisi ansainnut oman blogin, niin uskomattoman älykäs ja ihana koira se oli.  12.7.2020 Rosso nukkui pois ja jätti tyhjiön, jota ei ole ollut helppo täyttää. En ole voinut kuvitellakaan ottavani vielä koiraa, ehkä joskus, mutta ei vielä. 

Koti tuntui tyhjältä ja niinpä aloin ajatella, että kissa voisi olla kiva.... :) Kuinka löysin Väinön ja Vinskin, siitä seuraavassa postauksessa.