Olenko kissaihminen?

Tässä he ovat, Väinö ja Vinski, tämän blogin tähdet. He ovat syntyneet kesällä 2020 eli ovat nyt reilun vuoden ikäisiä. Kerron tässä blogissa yhteiselosta näiden kissaveljesten kanssa. Toivottavasti jutuistani on myös hyötyä niille, jotka harkitsevat kissojen ottamista kotiinsa. 

Ensin kuitenkin hieman taustaa. Olen ollut aina ns. kissaihminen. Vai olenko? En kyllä tiedä, voiko niin edes sanoa, olen ennemminkin eläinihminen, koska pidän myös koirista, hevosista, lehmistä, lampaista, sioista, kanoista jne... Käärmeistä en kuitenkaan pidä. Lapsuudenkodissani maalaistalossa minulla oli aina kissa. Se makoili pöydälläni, kun tein läksyjä, mutta lypsylle se lähti isän olkapäillä, koska siellä se sai aina lämmintä maitoa. Minulla ehti olla lapsuudessa ja nuoruudessa monta kissaa, parhaiten jäivät mieleeni oranssi Samppa ja musta Tipsu.  Kissan tehtävä oli pyydystää hiiriä navetassa. Meille hankittiin aina poikakissa, koska äitini ei halunnut, että tulee pentuja. Mutta keväisin leikkaamattomat kollikissat lähtivät maailmalle ja voin sanoa, että yksikään kissoistani ei ollut kovin pitkäikäinen. Lähellä kulki maantie ja se oli melkoinen surmanloukku vapaasti kulkeville kissoille. Kaikkia menetettyjä kissojani surin tosi paljon ja aina otin uuden pennun jostakin naapurista. 1960-70 -luvuilla kissalla ei ollut edes sellaistakaan arvoa kuin tänä päivänä. Niitä ei kastroitu, sirutettu eikä madotettu. Vanhempi sisareni kertoi, että hänen lapsuudessaan meillä kävi joku naapuri salvaamassa kissoja. Salvata tarkoittaa kastroida Savon murteessa. Toimenpide ilman puudutusta ei ollut varmasti kivuton kissalle eikä sitä minun lapsuudessa enää tehty. Näin jälkeenpäin ajattelen, että eläinlääkäri olisi voinut toimenpiteen tehdä, kun kävi lehmiä hoitamassa, mutta rahaa ei sellaiseen varmaankaan ollut eikä asiaa edes ajateltu.

Omassa perheessäni kaupunkialueella meillä oli 11 vuotta Viivi-kissa. Se leikattiin jo alle vuoden ikäisenä, mutta kulki vapaana ja meidän mukana lomamatkoillakin. Viivin takia piti myös muuttaa toiseen taloon tai ainakin se oli yksi syy muuttoon. Omakotialue, jossa asuimme, oli melko tiivis ja niinpä Viivillä oli tapana käydä naapureissa vierailulla. Naapurit eivät siitä pitäneet ja siitähän seurasi hankaluuksia. Viivi tottui hyvin uuteen kotipaikkaan eikä siellä naapureita sen vierailut haitanneet. Viivin kohtalona oli sairastua kissojen yleiseen sairauteen, diabetekseen.

Olin vielä Viivi -kissan aikana sitä mieltä, että kissan on saatava kulkea vapaana ja muutettuani rivitaloon en siksi voinut kuvitellakaan ottavani kissaa. Niinpä otin koiran, ihanan lagoton, Rosson, joka oli elämämme ilo 15 vuoden ajan. Rosso olisi ansainnut oman blogin, niin uskomattoman älykäs ja ihana koira se oli.  12.7.2020 Rosso nukkui pois ja jätti tyhjiön, jota ei ole ollut helppo täyttää. En ole voinut kuvitellakaan ottavani vielä koiraa, ehkä joskus, mutta ei vielä. 

Koti tuntui tyhjältä ja niinpä aloin ajatella, että kissa voisi olla kiva.... :) Kuinka löysin Väinön ja Vinskin, siitä seuraavassa postauksessa.